YHTEYSTIEDOT

Lars Holmströmin taide, 2019

KONSTRUKTIVISMI, YHÄ TÄYNNÄ KYSYMYKSIÄ

Kaukana ovat ajat, jolloin kiisteltiin siitä, ovatko geometristen muotojen sommitelmat todellista taidetta vai ovatko sittenkin Taiteen ydintä ekspressiiviset siveltimenvedot. Ja tietenkin, pitääkö taideteoksen esittää jotakin havaitun maailman kaltaista, siis olla näköistaidetta vai riittäisikö taiteilijan vakuutus, että värit ja muodot ovat sellaisinaan merkityksellisiä? Yhtä etäisiltä tuntuvat kiivaat rajanvedot siitä, missä kuvataide loppuu ja arkkitehtuuri/ tekniikka/ ympäristö alkaa tai millaisia materiaaleja taiteilijan on soveliasta käyttää.

Lars Holmströmin taide elää keskellä kypsää aikakautta, jossa keinojen moninaisuus ja merkitysten pluralismi ovat normaaleja. On myös normaalia, että konstruktivistinen, puhtaita rakenteita korostava taideteos ymmärretään paljon muuksikin kuin tietoiseksi värin ja muodon palapeliksi. Ymmärretään, että siihen kuuluu ja sen aihiot synnyttää tekijän subjektiivinen, intuitiivinen panos.

Taiteessaan Lars Holmström on käynyt lävitse konstruktivismin koko skaalan maalauksista, grafiikasta, reliefeistä ja veistoksista arkkitehtuurimaalauksiin ja -konstruktioihin. Hän on tehnyt näkyviä maamerkkejä kuten Tampereen Rantatunnelin kahdeksanosaisen väritaideteoksen Continuus 4–4:n ja Gemman, viisiosaisen veistosinstallaation Vuorekseen kerrostalon seinälle sekä suoraan rakennuselementteihin toteutetun maalauksen Ainon ornamentin Järvenpäähän Pajalankulman pysäköintitaloon.

Siis onko kaikki helppoa ja ongelmatonta tälle pitkän linjan konstruktivistille?

Tuskinpa. Holmström tekee usein sarjoja, joista jokainen käsittelee aivan erityyppisiä muodon ja värin probleemeja. Kustakin sarjasta voisi kehittää oman tyylinsä, ehkä kokonaisen tuotannon ikään kuin taiteilijoita olisi yhden sijasta lukuisia. Quadratum-sarja on klassinen päällekkäisten neliöiden heilahdus, Iulius tarkastelee epäsymmetrian liikemielikuvia, Triplex (Kolmijakoinen) juurruttaa yhteen kolme eri elementtiä, Regio (Suunta) taasen kääntelee teososia diagonaalin ja painopisteiden avulla, Turbo (Kierre) liikuttelee ellipsiä, joka saattaisi olla ympyrä ja juonikas Praesto (Tarkennan) digitaalivedosten sarja kysyy, mitä optiset muutokset selvärajaisista epäselviin merkitsevät; aivan kuin katselisimme yhdellä silmällä yhtä maailmaa ja toisella toista. Praeston voi myös nähdä kameran linsseinä, joista toiseen tarkentuu täsmäkuva ja toiseen valosumuinen impressio. Väline siis tarkkailee itseään ja ulkopuolinen tarkkailija voi miettiä kumpi on esteettisesti pätevämpää, naturalistisesti selkeä vai impressionistisesti epäselvä – arvaan yleisimmän vastauksen.

Holmströmin teokset asettavat näennäisesti yksinkertaisia kysymyksiä, mutta siinä piilee niiden syvyys. Saadakseen otteen teosten merkityksestä katsoja ei voi pysähtyä arvioimaan puhdasta rakennetta ja kirkasta väriä, vaan joutuu mittailemaan omaa havaintoaan ja sen synnyttämää kokemusta. Teoksen ja katsojan välille rakentuu kevyesti heiluva silta. Kiinteältä näyttävä teos ei siten pysy visuaalisesti paikallaan ja siitä tulee kulkija, jonka seuraavaa askelta on vaikea ennakoida.

Markku Valkonen

2015

SYSTEEMI JA POIKKEAMA

Lars Holmströmin taide on luonteeltaan tutkivaa. Se ei vetoa suoraan tunteeseen vaan havaitsemiseen. Teokset ovat voimakkaan esineellisiä, erityisesti reliefimaalaukset, jotka ovat todellisia kappaleita todellisessa tilassa. Teokset pysäyttävät katseen itseensä eivätkä johda toisaalle. Päällimmäiseksi nousevat värit ja muodot, kuvan perustekijät, jotka houkuttelevat Holmströmiä loputtomasti. Niiden tutkimus muodostaa hänen taiteensa johdonmukaisen metodisen perustan.

Holmströmin viimeaikaisessa tuotannossa vuorottelevat maalaukset, grafiikka sekä suurimuotoiset rakennushankkeisin liittyvät julkiset teokset, joihin hänen konstruktivisminsa sopii erinomaisesti. Vapaampia sävyjä kuvaan mukaan on tuonut etenkin valokuvaa hyödyntävä digitaaligrafiikka. Siinä voidaan erottaa eri alalajeja tietokoneitse tuotetusta grafiikasta aina esineistä skannattuja kuvia käyttäviin teoksiin. Tekotapojen kirjon perusteella voidaan ajatella, että Holmström on tullut kartoittaneeksi lähes kaikki vaihtoehdot, joita välineellä on tarjottavanaan.

Valokuvan käyttö merkitsee myös sitä, että teoksiin kuljettuu esittävyyttä, mikä on Holmströmin abstraktille taiteelle muutoin epäluonteenomaista. Digikuva on usein jopa teoksen pääsisältö, joskin enemmän kuvallisena rakenteena kuin omana itsenään. Mysterion-sarjan työt perustuvat lattiakivetyksen geometrisille muodoille. Niissä Holmström antaa pinnan sattumanvaraisuuden johdattaa myös värimaailman rakentumista käyttäessään hyväkseen kivien ajan syömiä jälkiä. Viime kädessä hän kuitenkin palauttaa esittävät ainekset visuaalisiksi olioiksi, ja etäännytettyinä ne palvelevat ensi sijassa kuvallista orkestraatiota. Runsaistakin aineosista rakentuu aina hallittu kokonaisuus.

Satunnainen katsoja voi toki pysähtyä konkreettisten pintojen ja sommitelmien kauneuteen sinänsä, mutta tarkkaavainen havainnoija voi löytää teoksista myös erilaisia systeemejä, sisäkkäisyyksiä ja poikkeamia. Ne ovat kuvallisia oivalluksia, seurausta hyvinkin tietoisesta työskentelystä, joka ammattitaiteilijalla on jalostunut tekniikaksi. Mutta on siinä vahva intuitiivinenkin puolensa. Holmström on puhunut alkukuvista, jostakin kumpuavista visuaalisista aihioista, jotka vähitellen generoituvat teoksiksi. Arvatenkin nuo lähtökohdat ovat joitakin tietoisuuden liikahduksia, havaintoja ennen käsitteellistä haltuunottoa. Ehkä ne syntyvät, jos katselee maailmaa taiteen läpi. Joka tapauksessa ne sysäävät liikkeelle muodon antamisen prosessin, joka ei välttämättä pysähdy valmiiseen teokseen vaan jatkaa liikettään katsojassa.

Syntyy tunne, että juuri näin sen pitää ollakin.

Tapio Suominen
Tampereen taidemuseo
Kokoelmapäällikkö, FL

Kosmos + Sarkophagos
installaatio
2009

SE MITÄ EI OLE NÄHTY,
EI MEILLE OLE OLEMASSA

Japanilainen kirjailija Junichiro Tanizaki pohtii teoksessaan Varjojen ylistys näkyvää tai verhottua kauneutta. Hän kirjoittaa: "Se mitä emme voi nähdä, ei meille ole olemassa".

Tanizakille valoa pehmentävillä ja ääriviivoja sulattavilla varjoilla on oma erikoislaatunsa. Ne sallivat varjoon jäävän pysyä siellä ja säilyttävän itsessään olevan kauneuden.

Taideteoksella on kätketty, omalla tavallaan varjoon jäävä olemuksensa, joka on hyväksyttävä sellaisenaan. Teoksen tekijän intentiot ja vastaanottajan odotukset eivät välttämättä kohtaa, jos olenkaan. Se ei ole edes tärkeää, jos kiistetään tanizakilaisittain näkymättömän olemassaolo.

Taideteoksen tyhjentäminen merkityksestään, sisällöstään, paikastaan ja suhteestaan niin taiteen traditioon kuin yhteiskunnalliseen olemiseensa on vaikeaa. Kaiken yhteys kaikkeen huutaa paljastamaan nämä yhteydet. Kuitenkin jokaisessa teoksessa on se, mitä ei nähdä, joka siis ei ole meille olemassa ennen kuin se meille ojennetaan tulkintoina, analyyseinä ja teoreettisina lauseina.

Kun kuvataiteilija, taidemaalari ja –graafikko Lars Holmström antaa teokselleen nimen Sarkofagos (2009), on katsojan uskottava, että nimellä on merkitys ja välineellä, siis teoksella, viesti. Siitä huolimatta teokseen jää myös näkymätön, se joka meille ei ole olemassa.

Hän tekee meille palveluksen avaamalla teostaan. Sen alkuimpulssi on kiinalaisessa aforismissa:" 60-vuotiaan miehen paras lahja on ruumisarkku." Sen hän löysi Tampereen Museokeskus Vapriikin näyttelyssä ja oivalsi, että hän on pian 60-vuotias.

Sarkofagos on sekä konstruktiivinen taideteos että kappale, joka soveltuisi sarjatuotantoonkin. Hän on tehnyt sen omien mittojensa mukaan sylen, noin 183 cm:n, pituiseksi ja leveyskin riittää, muta ei jätä liikaa tilaa sisään ajatellulle ruumiille. Suorakaiteen muotoinen kappale on kummastakin päästä avoin, niin että ruumis voidaan nostaa helposti sisään ja sulkea sinne tiiviisti. Sarkofagoksen pinta on rakenteeltaan kaksikerroksinen ja se on käsitelty mustalla ja harmaalla metallivärillä. Syvyydestä hehkuvat valkoiset ja keisarinpunaiset energiset värikentät. Teoksen katsoja löytää oman kuvansa teoksen pinnan metallipulteista.

Kuolemalle saa nauraa.

Mutta eihän Sarkofagos ole vain kappale, jolle voi ajatella käyttöfunktion. Se on myös taideteos, johon kulminoituvat Lars Holmströmin ilmaisun kehitys- ja muutosvaiheet. Konkretismin ja konstruktivismin sateenvarjojen alla työtään hionut tekijä on pikku hiljaa irrottautunut maalausten ja serigrafioiden geometrisestä lyriikasta. Hän on edennyt kohti kolmiulotteisia, veistoksellisia kappaleita, joiden tilallisuus on tyystin erilainen kuin tasoon kiinnittyvien kolmiulotteisiksi avautuvien maalausten ja grafiikanvedosten.

Teos XXIII vuodelta 2006 on reliefimaalaus, jossa Sarkofagoksessa pidemmälle viedyt tila- ja materiaaliratkaisut ovat jo olemassa. Teos on massiivinen, mutta kevyt. Sen rakenne muistuttaa entisajan kansakoululaisten askartelemia pujottelutöitä. XXIII:ssa pujottelu toteutuu raskaan massan ja sen rinnalla kulkevien ohuiden nuolimaisten tankojen myötä. Jos teoksesta nousee esiin vuosikymmenten takaisia kouluaikojen muistumia, se ei tarkoita, että ne olisivat näkyviä tai kaikille olemassa olevia. Ne ovat mielleyhtymiä, jotka havainnollistavat, miten vastaanottaja voi kohdata teoksen ja antaa näkymättömälle olemisen. Teos itsessään ei ole sen enemmän "todellinen" silloin, kun katsoja/tulkitsija sitoo sen omaan kertomukseensa kuin jos se saa olla fyysisenä kappaleena an sich, ilman konnotaatiota.

Lars Holmström tunnetaan johdonmukaisena serigraafikkona, jonka ilmaisun tunnettavuus on vakiintunut. Hänelle digitaalitekniikka ja uudet kuvankäsittelymahdollisuudet ovat avanneet uuden ulottuvuuden grafiikan tekemiseen. Hän nimeää uudet teoksensa digitaaligrafiaksi. Teoksissaan hän on käyttänyt eri grafiikkaohjelmia ja kolmea eri menetelmää. Konstruktiiviset teokset jatkavat hänen serigrafioidensa linjaa. Tällä hetkellä hänelle kiinnostavimmat mahdollisuudet tarjoavat synteettiset menetelmät: originaalien ja valokuvien yhdistäminen. Ne avaavat parhaat keinot ilmaista erilaisia visuaalisia tavoitteita.

Kolme Ritualis G –sarjaan (2008) kuuluvaa teosta havainnollistavat, miten rikas lopputulos ratkaisulla saavutetaan. Jokaisen teoksen lähtökohtana on ollut arkinen, fyysinen kappale, jonka hän on skannannut ja vienyt tietokoneelle kuin leikkauspöydälle. Hän on ottanut kirurgin ja instrumenttihoitajan roolin aineksiaan työstäessään. Viillot ja välineet ovat harkittuja ja lopputulos yllättävä esteettisyydessään. Vaikka Ritualis-sarjan teoksiin ei liity optisen illuusion tarkoituksellista tavoittamista, avaavat ne keskittyneelle katsojalle kiehtovia syvyysulottuvuuksia.

Vuodelta 2004 oleva C-digitaaligrafiasarja näyttää loogiselta jatkolta hänen tiukasti geometrisiin muotoihin sidotussa serigrafiavaiheessaan. Teokset asettavat katsojan koetukselle. Ne toimivat kuin tutut stereokuvat, joissa silmän liike nostaa kuvapinnasta esiin kolmiulotteisia muotoja. Ne voivat nousta kohti katsojaa tai paeta syvyyksiin. C-sarjan teokset testaavat vastaanottajan stereonäköä, siis sitä, millaisena hän teoksen näkee. Juuri näissä teoksissa Tanizakin lause todentuu: mitä emme näe, sitä ei ole olemassa.

Mutta entä sitten, kun katsoja löytääkin sen, mitä ei ole? Syntyy aito heureka-elämys, juuri se, joka osoittaa taiteen syvän, mielihyvää tuottavan voiman.

Maila-Katriina Tuominen
Kulttuuri- ja ihmisoikeustoimittaja
Tampereella toukokuussa 2009

Sitaatti:
— Junichiro Tanizaki: Varjojen ylistys, suom. Jyrki Siukonen, Kustannusosakeyhtiö Taide, Helsinki 1997

— Eduard Klopfenstein: Lob des Schatten
— Julia Escobar: El elogio de la sombra